Isojen tyttöjen koulussa

Ylvalla on ollut paljon opiskeltavaa, kuten kaikilla nuorilla koirilla. Viime vuonna aloitettiin keväällä kisaaminen evl:ssä ja silloin rakennettiin kokonaisuutta vanhoilla säännöillä. Ja se toimikin mukavasti. Kun se oli saatu kivasti kasaan, alkoi uusien sääntöjen opettelu. Koko syksy oli yhtä juoksuttamista, kun uusiin sääntöihin oli onnistuttu keksimään juoksemista painottavat osiot. Kroppakin oli todella kovalla, joten samalla saatiin juosta fyssarilla, hieronnassa ja akupunktiossa tavallista enemmän ja koittaa lomittaa treenit ja levot järkevällä tavalla.

Kiertonoudossa tapahtuikin syksyllä pieni tapaturma, kun matto olikin liian pitävä. Tavoiteltiin tiukkaa käännöstä, ja siinä sitten tuli jalkaan, ilmeisesti varpaaseen, jokin vääntö, jonka aiheuttamia oireita saatiin hoitaa pitempään. Sen jälkeen Ylva sai kaarrattaa miten haluaa. En ala sen terveyden kustannuksella hakea pientä kaarrosta.

Ylva harjoittelee sivuttaissiirtymistä eteenmenon korjauksessa.
Kuva Charlotte Jaakola

Eteenmeno aiheuttaa edelleen harmaita hiuksia. Ylva menee suoraan sinne minne se katsoo, mutta mulla ei ole vieläkään mitään vaikutusvaltaa kääntää sen katsetta kahta senttiä toiseen suuntaan, kun se on lukinnut jonkun suunnan mielessään. Virhe on siinä kohtaa liian pieni, jotta Y voisi saada kiinni siitä, mistä kenkä puristaa. Mutta riittävän suuri sille, että kymmenessä metrissä ollaan helposti ulkona rinkulasta.

Eteen! Nämä kaikki hiekkatreenikuvat ovat Challen ottamia.

Yhä edelleen tulee niin synkkiä hetkiä tämän liikeosan takia, että koko lajin mielekkyys on kärsinyt hirmuisesti ja välillä miettii, miksi ihmeessä tätä enää viitsii edes tehdä. Vielä en ole luovuttanut, mutta katsotaan miten käy. Mä eläisin tämän kanssa vielä siinä tapauksessa aika ok, jos tuomarit voisivat kuitata onko koira sisällä vai ei. Oikeusmurhia on jo tapahtunut, kun tuomari on tulkinnut eri tavalla kuin ohjaaja (ja seissyt ihan väärässä kohdassa, josta ei voi edes nähdä tilannetta samalla tavalla kuin ohjaaja). Jos kuittaus tulisi, kyllä sitä sen verran tietäisi, että mihin suuntaan pitäisi koittaa siirrättää koiraansa. Eikä tämä edelleenkään poistaisi sitä faktaa, että meidän pitäisi edelleen opettaa koiramme a) menemään eteenpäin ja b) siirtymään sivusuunnassa. Se tekisi tilanteesta vain piirun verran reilumman. Sillä nyt tässä ei ole mitään reilua, vähiten koiraa kohtaan.

Itseä ainakin syö se fakta, että en vieläkään usko, että koirasta enää saa opetettua samalla tavalla varmaa suorittajaa kuin vanhoilla säännöillä, kiitos tyhjään lähetyksen. Mukana on aina sattuman ja tuurin kauppa, arpapelillä mennään. Saas nähdä koituuko tämä oikeasti jossain vaiheessa koko harrastuksemme kohtaloksi. Mutta koitan olla vellomatta asiassa, vaikka tyhjän musta aukko vetäiseekin välillä mukanaan.

Ylvan treeneihin palatakseni: syksyn aikana saatiin muuten uudet liikkeet kivasti hallintaan, paitsi se ”ihana” eteenmeno, jota ei saada varmaan ikinä hallintaan. Uutta informaatiota tuli loppuvuoden kokeessa. Ylva ei ole mikään maailman sosiaalisin koira, vaikka se tykkääkin ihan hirmuisesti niistä koirista, joihin se on päässyt tutustumaan pentuna. Muuten se ei ole sellainen koira, joka haluaisi treffata vieraita koiria. Se valitsee aina väistämisen, jos vain mahdollista. Kohteliaat koirat ovat sen mielestä kivoja, ja niiden seuraan se mieluusti ajan myötä lyöttäytyy, kun huomaa ettei kyseessä ole suoraan iholle tuleva kaveri. Sitten kun Y ottaa jonkun kaverikseen, se todellakin ottaa sen omakseen.

Tämän takia Ylva kokee selvästi tietyt tilanteet hieman epämiellyttävinä, ja esimerkiksi messarissa se oli selvästi omalla epämukavuusalueella. Ylva on sen tyylinen koira, että se haluaa tehdä oikein ja on yritteliäs, kun se tietää mitä siltä halutaan ja jos se ei koe, että se on asetettu jotenkin epäreiluun tilanteeseen. Se on hyvin jännä sekoitus henkistä vahvuutta ja pikkutyttömäisyyttä. Jos se kokee, että se on joutunut epäreiluun tilanteeseen, se toisaalta muuttuu epävarmaksi, mutta toisaalta siltä löytyy pokkaa passivoitua. Jos se olisi herkkis pehmo, se kipittäisi varmasti mun luo mielistellen. Mutta ei se sitä tee, vaan seistä möllöttää paikoillaan mielenosoituksellisesti, heittäen hanskat tiskiin. Ja jos se pääsee siitä kuin koira veräjästä, se käyttää sen kortin välittömästi uudestaan, kun tilanne koittaa. Tätä asiaa pitäisi siis päästä ratkomaan. Ainoa ongelma on, että yleensä Ylva on treeneissä hyvin yritteliäs ja yhteistyöhaluinen. Normitreeneissä ei siis ole tullut esille tilannetta, jossa se pistäisi pillit pussiin.

Koska asia on kuitenkin oikeasti sellainen, joka on päästävä käsittelemään, jotta Ylvaan voisi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa, niin olen yrittänyt vähän kaivella asiaa esille. Aloitimme palkattomuusputkella, joka tehtiin vuodenvaihteessa. Ylvan kanssa on kyllä tehty koko ajan palkattomuuksia, mutta enemmän muutama liike kerrallaan -tyyppisesti. Tällaista putkea ei oltu tehty, koska yleensä se ei ole vielä tämän ikäisille ja näin kokemattomille tarpeen. Ylva kuitenkin tilasi itselleen sellaisen, koska halusin ensin selvittää, voiko palkattomuus tuoda esille jotain lisäinformaatiota.

Tein kolmen viikon ajan muistaakseni 13 palkattomuustreeniä peräkkäin. Teimme lähes aina viisi liikettä palkatta, mutta olin valmis lisäämään niitä, mikäli treenissä tulisi jotain esille, joka vaatisi uusintaa. Muuten viisi liikettä oli riittävä määrä kertomaan, missä mennään. Arvoin liikkeet joka kerta, jotta en alkaisi alitajuntaisesti valitsemaan mitä tekisin ja missä järjestyksessä. Otin mukaan kaikki liikkeet sekä vanhoista liikkeistä hyppynoudon, jotta oli enemmän variaatiota käytössä. Ruudun eteenmenossa tein välillä helpotuksia käyttämällä joko alustaa tai näyttämällä paikkaa, koska se ei ollut oikein siinä kunnossa, että sitä olisi halunnut tehdä joka kerta sellaisenaan. Treenin idea olisi äkkiä kääntynyt ihan väärään vääntöön.

Jokainen treeni alkoi palkattomuudella ja niin, että Ylva ei saanut ennen sitä humpata pallolla. Kaikissa kisapaikoissa ei ole muutenkaan siihen mahdollisuutta, joten tein vain sellaiset valmistelut kentän laidalla, mitä voisi jossain ahtaassa kisapaikassakin tehdä. Sitten menimme kentälle, teimme liikkeet, tulimme pois ja Y sai palkan. Tämän jälkeen palattiin usein kentälle, jolloin Y sai humputella pallonsa kanssa. Saatoin myös ottaa muutaman palasen vahvistaen tässä vaiheessa, mutta seuraava treeni alkoi taas palkattomuudella ja liikekokonaisuuksilla.

Veikan lauman kanssa.

Sisarukset Koodi ja Ylva.

Olen joskus tehnyt Kentsunkin kanssa vähän vastaavanlaisen palkattomuusputken. Yleensä tämä tulee tosiaan tehtyä myöhemmin, enkä olisi muuten Ylvan kanssa vielä tehnyt tätä, jos ei olisi tullut tarvetta kaivella asioita. Veikkaan että Ylvan kanssa tämä tuli aikaisemmin esille siksi, kun se on niin ajattelevainen koira. Sen myötä tulee myös erinäiset kehitykseen kuuluvat haasteet ja ongelmat aikaisemmin esille kuin koiralla, joka vain roiskii menemään.

Itse palkattomuus ei vaikuttanut Ylvaan mitenkään, mutta sain kyllä muuten informaatiota siitä. Huomasin ensinnäkin, että olemme onnistuneet tekemään aina aikaisemmin kaikki kokonaisuus- ja palkattomuustreenit niin, että kaikki yleensä onnistuu. Ylva ei tee juurikaan virheitä, vaan se tekee juuri niin miten se on opetettu. Se ei säädä mitään omiaan (ainakaan vielä tässä osaamistasossa, tilanne voi vielä toki muuttua), ja tämä johtuu tosiaan pitkälti sen pohtivasta luonteesta. Se on vähän kaksiteräinen miekka: joissain tilanteissa eduksi, toisissa tilanteissa haitaksi.

Sinällänsä kaikki on mennyt niin miten on toivottu eli ollaan saatu onnistumisia. Mutta samalla on jäänyt kokematta epäonnistumiset, koska niistäkin näköjään tarvitaan kokemuksia. Tällä en tarkoita nyt niitä järjestettyjä tilanteita, joilla testaan välillä Ylvan osaamistasoa yksittäisissä asioissa ja sitä, että onhan se ymmärtänyt tiettyjen asioiden tärkeyden. Tämän palkattomuusputken aikana tuli muutama satunnainen moka, joiden korjaukset tein vähän eri tavalla miten olen aiemmin tehnyt, ja silloin huomasimme, ettei Ylva oikein tiennyt miten käsitellä tapahtuneita virheitä. Tajusimme ettei Ylvalla ole ollut juurikaan kokemusta siitä, että se mokaa.

Tähän mennessä ollaan tietenkin haettu vain onnistumisia (niitä järjestettyjä testaamisia lukuun ottamatta) ja kasvatettu sen myötä itsetuntoa, mutta nyt kävi ilmi, että ei haittaisi vaikka mokia tulisikin, jotta pääsisimme treenaamaan myös sellaisia tilanteita. Ylvan pitäisi saada kokemusta siitä, miten mokista päästään yli ja kasvattaa myös sitä kautta sen itseluottamusta sen suhteen, että kaikesta selviää.

Nämä nurtsitreenikuvat on renkaan leiriltä. Mun kameran takana on
todennäköisesti ollut Marianne Forsell.

Haasteita on sitten myöhemmin saatukin, osittain siksi, kun Ylva pääsi keväällä ihan tosissaan isojen tyttöjen kouluun. Ylvahan on ollut tosi huono hahmottamaan isoja liikkeitä, esimerkiksi ruutua. Se oli nuorempana sellainen, että riitti että matkan varrella ruutuun oli maassa vaikkapa vain treenikassi, kun Y jo eksyi matkalla, eikä enää hahmottanut missä ruutu on. Sille on jostain syystä vaikea ratkaista tilanteita yksinään, kun se on kaukana musta, ja sen mielestä on ihan ok-ratkaisu olla tekemättä vaikeissa tilanteissa mitään.

Koitin tehdä viime kesänä ruudun siirtoja, mutta Y ei ollut siihen valmis. Niinpä vahvistimme vain paljon ruudussa paikkaa ja haettiin motivaatiota ruutuun juoksemiseen. Lisättiin perusosaamistasoa. Mutta vuodenvaihteessa oli aika siirtyä asiassa eteenpäin ja kokeilimme uudestaan ruudun siirtoja. Tein niitä hetken aikaa kuurimuotoisesti. Vaikeeta välillä oli, mutta pientä edistystä tapahtui. Sitten taas rauhoitettiin treenit selkeiksi, kun oli useampia kisojakin. Mutta nyt kun treenataan ulkona, olemme ottaneet ruudun siirrot takaisin ohjelmistoon. Ulkona se on kuitenkin paljon haastavampaa, varsinkin nurmikolla, kuin sisällä seinien ympäröimänä.

Treenit ovat edistyneet, mutta vielä on paljon hommaa. Ihan äärimmäisen tärkeää on saada rytmitettyä treenit niin, ettei tule liikaa vaikeeta peräkkäin. Pyrinkin siihen, että jos joku treeni on haastava, niin sen jälkeen olisi pari tosi selkeetä ja helppoa treeniä, jotta Ylvan itseluottamus säilyisi hyvänä. Jos sillä tulee liian monta treeniä peräkkäin liian vaikeana, se syö sen itseluottamusta, ja sitähän me emme tietenkään tavoitella. Kun Ylva kokee tilanteen liian vaikeaksi, sen tapa ratkaista asia on olla tekemättä mitään. Kun haasteita tarjoilee sopivassa mittakaavassa, sillä on halua selvittää ne. Mutta liika on liikaa. Niinpä tasapainoilemme nyt tämän asian kanssa ja muistamme, että itseluottamus on kuitenkin se asia, jolla pelataan. Kokemuksen lisäksi. Molempia siis rakennetaan kovasti.

Yleensä tykkään tehdä monet haasteasiat vähän kertarykäyksellä, mutta tämä on selvästi asia, jolle pitää antaa paljon aikaa. Nyt kun on taas kisat lähestymässä, mitään haasteita ei enää haeta. Nyt tehdään vain selkeetä ja helppoa itsetunnon nostattavaa treeniä. Kisojen jälkeen voidaan haastaa Ylvaa ja tehdä vaikeita treenejä, ja sitten taas rauhoitetaan tilanne hyvissä ajoin ennen SM:iä.

Kovasti on Ylvalla vielä opittavaa näistä isojen tyttöjen jutuista, mutta eiköhän kaikki tapahdu ajallaan. Siinä menee se aika mikä siinä menee. Katson kuitenkin todella tärkeäksi käsitellä nämä asiat Ylvan kanssa. Muuten en pystyisi täysin luottamaan siihen. Se on selvästi koira, joka ottaa tilaisuudesta välittömästi vaarin, jos pääsee jostain asiasta kuin koira veräjästä. Onneksi siitä löytyy myös hyvin paljon yhteistyöhalua. Se haluaa tehdä oikein, kun vaan tietää mitä siltä odotetaan ja saan pidettyä sen mielentilan oikeana. Toi mielentilajuttu on vielä ihan oma tarinansa, miten paljonkaan Ylvan tekemiseen vaikuttaa se, miten se kokee tilanteet ja millainen fiilis sillä on. Temput on vain temppuja, ja Ylvalta löytyy kyllä osaamista niiden suhteen todella paljon (jos unohdetaan se pirun eteenmeno), mutta korvien välin hallinta onkin sitten ihan oma juttunsa. Mutta sitähän se toko ihan loppujen lopuksi onkin. Sitä vielä opiskellaan ja koko ajan opitaan toisistamme uutta.

Tunnarijono, joka teki kulman.

Tosta yllä olevan kuvan tunnarijonosta tuli otettua videokin, klik. Toihan oli kuin jälki. :)

Kentsu-kulta on voinut hyvin. Käymme joka aamu kävelyllä metsässä, jossa se joutuu liikkumaan vähän epätasaisella, mutta pehmeällä alustalla ja nostelemaan jalkojaan. Veikkaan että se on tehnyt sille hyvää, koska sen asentotunto ei ole huonontunut. Toivotaan että tilanne pysyy muuttumattomana sen suhteen vielä pitkään. Varmasti myös lämpimät kelit ovat auttaneet asiassa.

Kenneli on saanut humppailla vähän tokoa ja temppuja, milloin mitäkin. Kerran tehtiin yksi rallyrata, kun Tuuri oli valmistautumassa kisoihin. Olipas vaikeeta pitää koiraa hihnassa. :) Olen myös opettanut Kentsua vaihtamaan perusasennossa paikkaa selän kautta toiselle puolelle istumaan sekä seuraamaan oikealla puolella. Se on niin vilpittömän riemuissaan kaikesta, mitä se saa tehdä.

ps. Pitäisköhän saada aikaiseksi päivittää vähän useammin, kun muuten tulee näitä megapitkiä tekstejä, jotka ovat kuitenkin vain ihan pintaraapaisuja todellisuudesta. Koitan ryhdistäytyä.