Ikävä

Hain tänään Myran tuhkat. Voi gsus että mulla on sitä koiraa ikävä. ;(

Olen silti sitä mieltä, että ajoitus Myran lähdölle oli just passeli. Siitä jäi hyvät muistot, kun se oli vielä pirteä ja jaksoi hyvin. Toki välillä kävi mielessä, että olenko ihan hullu, kun olen siitä luopumassa, kun se oli kuitenkin vielä mielellään mukana kaikessa toiminnassa ja jaksoi edelleen lenkkeilläkin. Mutta jotain pienen pientä väsähtämistä oli välillä ilmassa, ja kun sen takajalat menivät jälleen astetta huonommiksi ja alkoivat olla suorastaan vaaraksi sille itselleen, en halunnut odottaa, että jotain ikävää tapahtuisi. Myra ei ollut ansainnut sitä. Niinpä tein päätöksen.

Olin aina luullut, että en kykene elämään sen tiedon kanssa, että koira lopetetaan jonain tiettynä päivänä. Niinpä olin etukäteen ajatellut, että vien Myrankin sitten joku päivä ex tempore. Nyt kun olin tehnyt päätökseni, en kuitenkaan tehnyt niin, sillä halusin meidän oman eläinlääkärin hoitavan Myran viimeisen matkan. Kun päätös oli tehty, jonkinlainen stressi katosi, kun asiaa ei tarvinnut enää miettiä. Mutta tilalle tuli surua tulevasta. Elimme ne muutamat päivät kuitenkin kuten ennenkin. Ainoa ero oli siinä, että lopun häämöttäessä tiedostin ihan joka ikisen viimeisen asian, minkä teimme yhdessä.

Kävimme viimeisenä iltana vajaan tunnin lenkillä. Kun Myra ravasi, se liikkui hyvin. Mutta kävellessä sen takajalat elivät omaa elämäänsä ja asentotunto oli selkeästi heikentynyt. Edessä olisi ollut takapään romahdus, jos sitä olisi jäänyt odottamaan - mutta mä en halunnut niin tapahtuvan. Myra sai lähteä vielä kun pystyi lähtemään arvokkaasti.

Nämä kuvat on otettu Myran viimeisenä iltana meidän takapihalta, jolla Myykky tykkäsi aina makoilla ja nukkua. Nurmikolle myös päättyi sen matka. Se kyllä vietiin eläinlääkärin luo, mutta en halunnut viedä sitä sisätiloihin, koska sitä jännitti aina niin paljon eläinlääkärissä. En halunnut, että sen viimeiset tuntemukset olisivat pelon ja jännityksen sekaisia. Niinpä Myra sai nukahtaa ulos, viereiselle nurmikolle. Kaikki tapahtui todella rauhallisesti ja hyvin, ja olen siitä todella todella iloinen. Samoin olen erittäin tyytyväinen siitä, että päätin antaa Kentsulle mahdollisuuden nähdä Myran viimeisen kerran. Myra ja Kentsu olivat niin läheisiä, että en halunnut Myran vain katoavan Kentsun elämästä. Uskon, että Kentsu kyllä ymmärsi tilanteen. Se haisteli todella tarkkaan viimeisen piikin pistoskohdan.

Voi vitsi mikä tyhjyyden tunne koitti Myran lähdön jälkeen. Oli aivan musertava ajatus, että en enää ikinä näe sitä. Onneksi en tiennyt etukäteen, miten kamalaa olikaan olla kotona, kun siellä ei ollut enää Myykkistä. Siitä luopuminen olisi ollut niin paljon vaikeampaa, jos olisin tajunnut millaisten tuntemusten kanssa jouduin painiskelemaan. Muualla olo oli ihan ok, mutta kotona oli ahdistavaa olla. Siellä oli niin hiljaista (oikeasti ei varmasti sen hiljaisempaa kuin muutenkaan) ja tyhjää. Miten ison osan se yksi pieni kelpie olikaan täyttänyt siellä.

Olin yllättynyt siitä miten vahvana tämä tyhjyyden tunne ja ahdistus iskikään. Eihän Myra ole kuitenkaan ensimmäinen koira, josta olen joutunut luopumaan. Mutta jotenkin tämä tuntui nyt erilaisemmalta. Ehkä Tacosta luopuminen tuntui osittain siksi erilaisemmalta, kun se oli ollut kuitenkin kipeä. Tai sitten tämä on vaan niin kamalaa, kun Myra on Myra. Ei ole toista Myraa, eikä tule. Se oli aikamoinen persoona. <3

Onneksi lähdimme muutama päivä Myran lähdön jälkeen Kentsun kanssa reiluksi viikoksi Ruotsiin, niin saimme muuta ajateltavaa. En olisi kestänyt olla kotona ehkä enää päivääkään. Viikon aikana sai sen verran etäisyyttä asiaan, että sen jälkeen on ollut hieman helpompaa alkaa rakentaa uutta arkea täällä kotonakin. Vaikka on täällä edelleen outoa ja tyhjää. Oili osasi kuvailla mun tyhjyyden tunteet tismalleen oikeilla sanoilla:

Mun kotoolta puuttuu vanhan koiran sydämen lämpö. <3