Pentutreenejä

Ajattelin tehdä vähän katsausta Ylvan treeneihin. Missä mennään, kun ikää on kertynyt kuuden kuukauden verran. Kooste tulee muutamassa erässä. Ensin kuitenkin yleistä pohdintaa pennun treeneistä.

Mä en ole kouluttajana minkään koulukunnan edustaja, vaan ”iloinen sekakäyttäjä”. Jonkin verran haen asioita koiran tarjoamisen kautta, joskus jopa pienen turhautumisenkin, mutta en myöskään kaihda käyttää apuja. En koe niitä mitenkään ongelmallisina häivyttää, varsinkin kun ne on tiedostettuja apuja.

En ajattele mitenkään kovin teoreettisesti asioita, vaikka pohdinkin tosi paljon treenejämme. Enemmän siis katson koiraa ja toimin sen mukaan – miten se reagoi asioihin, mitä tekee, miten saan esille halutun toiminnon, mielentilan, käytöksen jne. Tilanteet muuttuvat, ja treenitapojen tulee muuttua niiden mukana. Mikä on toiminut nyt, ei ehkä enää tuota haluttua toimintaa hetken kuluttua, jolloin tilannetta pitää arvioida uudelleen ja muuttaa taas hieman omaa toimintaa. Sitähän koulutus lähinnä onkin, yrittämistä ja kokeilua, mikä toimii juuri tälle koiralle, juuri tässä tilanteessa ja juuri tähän asiaan. Kokeilut eivät kuitenkaan ole mitään kerran pari testailuja, vaan olen aika sinnikäs asioiden testailussa.

Tykkään antaa palautetta treeneistä jo pennullekin. Palautteella tarkoitan siis sitä, että kerron kun asiat menee hyvin (olen asenteenrakentamistreeneissä itse hyvinkin aktiivinen ja innostava), mutta kerron myös mikäli koira tekee jotain mitä en halua sen tekevän. En nimittäin halua, että koiran tarvitsee arvailla meneekö oikein vai ei ja mikä mättää, jos mättää. Totta kai ikä ja kokemus pitää ottaa huomioon. On paljon tilanteita, joissa täysin ignoraan tietyt toiminnat, enkä puutu niihin mitenkään. Mietin vaan mitä pitää tehdä toisin, jotta toiminto ei toistu. Mutta joissakin tilanteissa jo huomautan pennulle höpö-höpö-tyyliin, että tuota toimintoa en halua. Joissain tilanteissa toimii ”palkanmenetyslällättely” hyvin. Tapoja on monia, lopputulos ratkaisee. J

Kauhea puute: treenikuvia Ylvasta ei juurikaan ole. :( Näillä keleillä ei korjaustakaan taida olla vähään aikaan tiedossa. Nyt siis mennään tällaisilla kuvituskuvilla, jotka on otettu pari viikkoa sitten.

Ylva ei ole hirveen vilkas, eikä myöskään ahne. Siinä jo pari asiaa, joihin en ole tottunut. J Näistä johtuen se ei myöskään ole kovin hanakka tarjoamaan asioita. Jouduinkin alkuun ”pakottamaan” sitä aktiiviseksi, ja sen tein aluksi palkkauksen muodossa. Ylvan oli siis pakko liikkua palkan saadakseen.

Tykkään opettaa asioita namilla. Koska Ylva ei koe nameja niin suurena palkkana, olen joutunut miettimään tarkemmin mitä treenaan, missä ja milloin ja miten. Nyt tilanne on vähän helpottunut, kun Ylvalle maistuu namit paremmin kuin aiemmin. Mutta ei sitä vieläkään voi ahneeksi kuvailla. Joskus kun sillä on selvästi nälkä, on veto namppoja kohtaan paljon suurempi. Silloin siitä saa kaivettua myös sellaista aktiivisuutta esille, mitä kaipaankin. Voi vitsi, että siitä saisi kaivettua esille vaikka mitä ja paljon paljon helpommalla, jos se olisi aina sellainen. Mutta tähän on tyydyttävä. J Asiat rakentuvat nyt vaan vähän eri tavalla ja eri tahtiin kuin ahneen koiran kanssa. Ja onhan omalla tavalla tosta myös jotain hyötyä, kun yliyrittämistä ei palkan takia ainakaan tule. Tähän vaikuttaa toki myös koiran vilkkaus. Molemmissa on puolensa.

Vaikka namit kiinnostavat vaihtelevasti, kyllä Ylva ne aina syö. Ei se siis mikään nirso paastooja ole, todellakaan. Ruoka uppoaa aina, luut maistuvat, eikä namejakaan koskaan syljetä pois suusta. Mutta ne eivät ole Ylvan arvoasteikolla kovinkaan korkealla – ilmankin voi olla. Siksi niiden eteen ei viitsi aina niin ponnistella. Aika hyvin näkee namien sen hetkisen arvostuksen Ylvan keskittymisessä. Ylva on pääsääntöisesti tosi hyvä keskittymään – se keskittyy treeneissä ehkä jopa ikäisiään paremmin (näin on ainakin useampi kokenut ja paljon eri koiria nähnyt harrastaja mulle sanonut J). Mutta joskus, kun palkkana on namit ja ne eivät sillä hetkellä olekaan niin kiinnostavia (= kylläinen olo), niin silloin Ylvan huomio saattaa alkaa jakaantua muuallekin. Lelupalkkauksen kanssa niin ei käy.

Tässä valossa onkin ollut mielenkiintoista huomata, että joissain tilanteissa nami menee lelun ohi – mikä on sinällänsä ennenkuulumatonta, koska lelupalkkaus on oikeasti Ylvan mielestä paljon parempi kuin namipalkkaus. Ylva on siis alkanut osoittaa merkkejä siitä, että se odottaa tiettyä palkkaa tietystä asiasta. Mä en henkilökohtaisesti tykkää siitä ollenkaan. Aikoinaan tein Myran kanssa sen virheen, että totutin sen ruudussa frisbii-palkkaan. Sen jälkeen Myralle ei kelvannut ruudusta enää mikään muu palkka. Jotkuthan hyödyntävät koulutuksessa tuota koiran palkanodotusta, mutta mä en siis tykkää siitä. Mä haluan, että koira kokee palkaksi minkä vaan mitä sille annan. Eli en halua, että se alkaa valikoida palkkaansa.

Ylvalla siis näyttäisi olevan tähän taipumusta, ja siihen on alettu nyt puuttua. Olen alkanut vaihdella nami- ja lelupalkan välillä tietyissä jutuissa, jotka ovat jo mielestäni sen verran pitkällä, että palkkaa voi alkaa vaihdella.

Treenit pyrin rakentamaan niin, että alussa ja lopussa on jotain vauhdikasta, keskellä voi olla jotain rauhallisempaa. Namijuttuja ei voi olla liian montaa peräkkäin, joten väliin pitää ottaa myös jotain vauhdikasta. Pääsääntöisesti teemme tekniikkapiiperryksiä kotona ja treenikentällä on enemmän mielessä asenteen rakentaminen. Toki joitain namijuttuja on sielläkin ”pakko” pitää mukana, mutta niiden sijoittuminen treenattavien asioiden järjestyksessä mietitään tarkkaan, jotta pennun mielenkiinto, vire ja asenne pysyy sellaisena mitä haluan.

Ylva tunnistaa jo treenitilanteet tosi hyvin. Sillä on kokemusta lukuisista treenipaikoista. Treenaamme viikottain Jessican hallilla Koirakulmalla ja lisäksi mulla on vapaakortti Vuokkoset Areenalle. Näiden lisäksi hallikokemusta on kertynyt sieltä sun täältä, mm. Lahdesta, Porvoosta, Lempäälästä, Hyvinkäältä ja Varkaudesta. Mattoalustojen ja keinonurmien lisäksi kokemusta on myös hevosmaneeseista. Viime viikolla treenattiin pitkästä aikaa ulkona. Oli mielenkiintoista nähdä mieltääkö Ylva sen heti treenitilanteeksi, kun sen elämässä ulkotreeneistä on tajuttoman pitkä aika. Ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se olisi heti ymmärtänyt mitä oli tullut tekemään. Toki tilanteen hahmottamista saattoi auttaa sekin, että Y näki autosta ensin Kentsun treenit.

Kivaa on ollut pennun kanssa treenata, kun työnsä tulokset näkee niin paljon nopeammin kuin vanhan konkarin kanssa. Vaikka on kyllä kieltämättä joskus ihanaa ottaa välillä se osaava konkarikin kehiin. J Ihan pikkupennun kanssa treenaaminen ei ole yhtään niin kivaa kuin pikkaisen isomman pennun kanssa. Sitten kun pentu jo osaa pikkaisen jotain, niin siitä eteenpäin asioiden työstäminen on tosi mielenkiintoista. Toki välillä hirvittää edessä oleva työn määrä, mutta parempi olla sitä ajattelematta ja nauttia vaan matkasta. Kyllä ne asiat omalla tahdilla kehittyvät. Niin kävi Kentsunkin kanssa, ja senkin kanssa koettu matka on ollut tosi kivaa ja mielenkiintoista. Ja jatkuu toivon mukaan vielä pitkään.